Hyrinärohkeutta

12/2/2020

Valmistuin syksyllä joogaohjaajaksi. Päättäjäisviikonloppuna puolet ryhmästä ohjasi toiselle puoliskolle luomansa työpajan. Edeltävällä kerralla pidimme suunnittelupalaveria. Vaikka kaikki alkoivat jo olla päivästä väsyneitä, ideariihemme eteni lennokkaan luovasti ja turvallisessa ilmapiirissä.

Autenttinen liike. Teema kutsui minua magneetin lailla. Tunsin jopa jotain selittämätöntä kaipuuta aihetta kohtaan. Olin autenttisen liikkeen tapaa tutkiskellut itsekseni kesän ajan, ja nyt olisi mahdollisuus perehtyä siihen syvemmin. Yrittää sanoittaa jotain mikä ei kaipaa sanoja. Kun mietin aiheiseen syventymistä, kehossani tuntui suloinen kuplinta. Aivan kuin soluni olisivat pirskahdelleet pikkuriemusta. Esitin ideani ryhmälle, ja se sai hyväksynnän. Huippua! Saisin yhdistellä osaamistani ja ehkä nostaa sitä uudelle tasolle.

Itseluottamuksen aallonharjalla aloin kuitenkin pian kuulla vastavoimien hiljaisen kuiskuttelun korvissani. Kun kohta menettäisin ryhmän kannattelun ja alkaisin kotona itsekseni kyhätä osuuttani kasaan, saattaisin joutua katumaan suuria suunnitelmiani. Mitä oikein kuvittelin itsestäni? Miksi en voinut pitäytyä jossain selkeämmässä ja helpommassa?
Kotona jouduin todellakin kohtaamaan pienuuteni ja pelkoni. Kehon tunne oli raskas ja tukkoinen. Laadin ohjaukselleni käsikirjoitusta, mutta teksti näyttikin banaalilta ja naurettavalta. Miltä elementti Ilma tuntuu ihollasi? Deadline alkoi lähestyä vääjäämättömästi, ja ajauduin kirjoittamaan opettajalleni paniikkimeilin. Voiko näin sanoa? Hämmentyyköhän ryhmä ohjauksessani?

Opettajani paluuposti osoitti jälleen kerran hänen tutuksi tulleen tilanteenlukutaitonsa. Hän vastasi epätoivooni: "Saara, tee tämä juuri niinkuin sinusta tuntuu oikealta. Sinun ohjauksessasi ihmiset tekevät mitä vain. Sinulla on sellainen taito." Hän ei siis ottanut lainkaan kantaa ohjauksen sisältöön tai tekniseen suoritukseen. Hän valoi uskoa epävarmaan opiskelijaansa ja saatteli häntä kykyjensä äärelle. Voi veljet! Nyt sain mandaatin kokeilla ja leikkiä! Käsikirjoitus muuttui entistä villimmäksi: Tunne miten Ilma väistyy liikkeesi tieltä. Vai väistyykö se? Synnytä Tulen elementtiä sisälläsi. Munaskuissa alkoi hyristä elävöittävästi. Kaikki oli kirkasta ja selkeää. Kirkkaus ja selkeys oli ennenkaikkea kehollinen kokemus.
Miten varsinainen työpaja lopulta meni? Se onnistui kokonaisuudessaan oikein hyvin. Kurssikaverini toteuttivat taidokkaasti ja intuitiivisesti kukin omat osuutensa. Oma ohjaukseni kärsi jännityksestä. Ylivirittyminen eriytti minua ryhmästä. Silmien päälle tuli sumeaa kalvoa estämään selkeän näkemisen. Sanallisen ohjauksen rytmiikka olisi voinut olla synkronoidumpi ohjattavien edesottamuksiin nähden. Mutta pitäs pienistä. Eihän kyse luonnollisestikaan ollut vain minun suorituksestani vaan kaikkien yhteisestä osallistumisesta ja yksityisen ja yhteisen kokemuskudelman synnyttämisestä.

Hieman yllättävällä tavalla tuo päätösviikonloppu nivoi koko koulutuksen osaltani yhteen. Tajusin sen kristallinkirkkaasti. Ymmärsin, että minun henkilökohtainen tehtäväni on olla rohkea. Tehtäväni on olla rohkea ja elää täydessä potentiaalissani. Ideana on rohkeus tehdä, kokeilla ja yrittää. Lopputulemalla ei ole niin väliä. On riittävää, että antaa sielunsa lähteä koskettamaan itseä ja muita. Sitten vaan katsotaan mitä tapahtuu.

Ymmärsin, että minun elämän "painorepussa" kuormaa tuoneet seikat kuten hiljainen tyytymättömyys, kytkeytymättämyys itseen, ulkopuolisuuden tunne ja rapistuttavat kateuden tunteet ovat olleet seurausta rohkeuden puutteesta tunnistaa omia tarpeita ja toisaalta kykenemättömyyttä niiden ilmaisemiseen.

Mutta ei matkan määränpää tässä lepää. Tunnen vahvasti, että minun syvintä rohkeutta olisi tekemättömyys. Riittäminen ja kelpaaminen itselle ilman haastamista ja pinnistelyä. Kellumista omassa olemuksessa. Sen tunnistamista, että minussa on kaikki. Olisiko kyse juuri tekemisen rohkeudesta ja olemisen rakkaudesta? Tämän tasapainon elämisessä olen vielä kisällioppilas.

AINA-blogiin kirjoittaminen on osa rohkeusprosessiani. Aion kirjoittaa aidosti ja rehellisesti. Minulle se tarkoittaa rohkeutta. Haluan antaa outouteni säkenöidä, inhimillisyyteni sykkiä. Haluan kurottaa kohti ja luoda yhteyttä. Kirjoitan sinulle, kirjoitan minulle. Valmista tekstiä lähetettäessä vatsanpohjassa pitää suloisesti nipistellä.

Olen Saara ja pidän Aina on Pilates studiolla Joogan matkassa tuntia jälleen ensi vuonna 2021 keskiviikkoisin ja torstaisin. Joogan matkassa on nyt myös ostettavissa Verkkokurssina. Se löytyy "verkkokurssit" välilehdeltä.

1 Comment

Blogi

Meidän tarinoita