Elämäni muuttoja. Elämäni muutoksia.

12/14/2020

Tätä olin toivonut koko sydämestäni. Muutin perheeni kanssa kaksi viikkoa sitten uuteen kotiin. Tai uuteen huoneistoon, joka ei aivan heti tuntunut omalta kodilta - ei tälläkään muuttomuutoksen kerralla. Toinenkin asia minussa nosti tiukasti päätään, samoin kuin aiemmin: taipumukseni olla itselleni hyvin ankara siitä, että vahva halu ja oma valinta muutokseen, ei automaattisesti varmistanutkaan välitöntä sisäistä hyvää ja ilontäyteistä tunnetta projektin onnistumisesta ja toivotun saavuttamisesta. Mikä minua oikein vaivasi?

“Askel uuteen on usein samanaikaisesti sekä ihanaa että kauheaa.”

Sen lisäksi, että kuukausien ajan ostattelimme kotia tutustumisineen, tarjouslaskelmineen, jännityksineen, vastatarjouksineen, kuntotarkastuksineen, pankkikeskusteluineen, muutto-organisointeineen, pakkaamisineen, itse muuttoineen (reilun viiden tunnin ja viiden miehen RYSÄYS), tosikorkeine pahvilaatikkokasoineen, sähkösopimuksineen, muuttoilmoituksineen, unohtamisineen, muistamisineen, maailmantilanteen uutisointeineen ja mitäkaikkineen, sisälläni piiskasin itseäni siitä, että en mielestäni jaksanut pyörittää normaalin arjen lisäksi niin kovasti odottamaani muuttoa riittävällä draivilla. En ollut mielestäni riittävä ja siksi uskoin, että en voinut olla sitä muidenkaan mielestä. Kriittisellä hetkellä piiskasin itseäni lisää hellyyden ja hyväksynnän sijaan. No höh - näin jälkikäteen ajatellen.
Mieleeni hiipivät epäilykset, pelot ja mahdolliset ongelmat. “Miten voin tuntea näin? Itsehän tätä haluan.” Voimani hupenivat, enkä tuntenutkaan onnentäyteistä ja vauhdikasta vaahtokarkkiarkea. Lopulta kehoni alkoi oireilemaan muistuttaen olemassa olostaan vatsassani, jännittyvissä hartioissani, jumiutuvassa yläselässäni sekä oikean käteni, “työkäteni”, lopulta täydellisellä uupumistilalla. Löysin itseni jo pitkään toivomastani elämäntilanteesta (sisältäen samanaikaisen kodin ja myös työn vaihtamisen) jännittyneenä,
uupuneena, ihmeissäni sekä oikea, se vahva tekevä, pakkaava, siirtävä, siivoava ja kantava käteni toimintakyvyttömänä - päällimmäisenä selviämiskeinonani suorittaminen.

“Välillä sitä voi hukkua ihan niinkin lähelle kuin omaan mieleen.”

Toimintakyvyttömyys ja suorittaminen eivät onneksi sovi yhteen. Siinä minä sitten olin saattaen vain huudella sisäisen kasvuni polulla oivaltamani (teoriassa oivaltamaniko?) matkasta nauttimisen perään. Missä oli rauha, tasapaino, ketteryys omien uskomusten ja päälleleimattujen ajatusten ja tunteiden maailmani tiedostamiseen, joustavuuteen ja resilienssiini (psyykkinen ominaisuutemme selviytymis- ja sopeutumistilanteissa) todellisuudessa? Tein tuttavuutta oman elämänsä suuria muutoksia elävän itseni kanssa, jonka suorittaminen oli kitketty toimintakyvyttömällä kädellä ja jonka suu ei tuntunut aukeavan avunpyyntöihin, eikä mieli liioin myöntymiseen. Elämä ei siis tarjonnut vaihtoehtoa tälle muutokselle olla loppuun saakka samankaltainen kuin elämässäni edelliset vastaavat. Oli toimittava toisin. Sain mahdollisuuden toimia toisin. On se kehokin niin viisas muistuttaja :)

“Sain mahdollisuuden toimia toisin.”

Laskin, että olen muuttanut kodista toiseen tähän mennessä yhteensä 9 kertaa. Muutoista 4 tapahtui kouluikäisenä ymmärtääkseni isän työhön liittyvistä muutoksista kumunneina välttämättömyyksinä. Ensimmäisestä muutosta en muista tietoisessa mielessäni mitään, koska olin alle kolmen vanha. Äitini mukaan muutto yksirappuisesta talosta rauhallisesta pihapiiristä lähes kymmenrappuiseen vastaavaan kitki kuitenkin hetkellisesti itsenäisyyttäni, koska en luottanut löytäväni itse takaisin kotiin, jos menisin minulle jo tutuksi muodostuneella tavalla yksin ulos. Seuraavissa kolmessa muutossa harjoitin selviytymiskykyisyyttäni koulujen vaihdon yhteydessä, joiden en uskaltanut antaa tuntua ja näyttää ulospäin niin pahalta ja jännittävältä kuin ne oikeasti jälkikäteen ajateltuina tuntuivat. Opiskelijana muutin pois kotoa, vaan en yksin. Seuraavat 3 muuttoa pyörivätkin perhekoon kasvamisen ympärillä. Näin lyhyesti kokemuksiani oikaisten muistan muutoista muun muassa sen, että aina edellisen asukkaan jäljiltä jääneet naulanreikäiset ja auringon läikittämät seinät ovat saaneet minut kyyneliin hetkellä, joka on ollut kussakin kohtaa ajalleen ominaisesti hyvin odotettu.
Kun noin 7 vuotta sitten muutin kahdeksannessa muutossani lasteni kanssa pois kotoani, tuntuivat uuden kodin hieman rähjäinen ja omapäisesti toimiva hissi turvalliselta ja kotoisalta sekä maalarinvalkoiset seinät rauhoittavilta. Aluksi inhoamastani mintunvihreästä keittiöstä tuli nopeasti suosikkini. Ja kattohuoneisto oli loppuun saakka kattohuoneisto, vaikka rinnalle rakentuvat uudet uljaat talot rajoittivat pikkuhiljaa upeita auringonlaskun näköaloja. Tähän mennessä muuttoprojektini tunnussa oli muuttunut jo paljon. Minä, joka muuttoa tein, olin muuttunut.
Tässä kahden viikon takaisessa - uusimmassa muutossani - pinnoilla ei ollut enää samanlaista merkitystä, taulutkin löysivät nopeasti paikkansa edellisen asukkaan jättämistä seinästä työntyvistä ruuveista. Suunnitelmat, joita olimme tehneet teoriassa, ovat muuntuneet ketterästi uusiin, vielä parempiin ja käytännössä toteuttamiskelpoisiin. Ainoastaan oman mieleni kriittinen puhe muutokseen sopeutumisen nopeudesta ja “sallituista” tunteista tuntuu olevan jäljellä kaikista aiemmista muuttoon liittyvistä kokemuksistani. Ja koska muutosta ei ole kulunut tähän hetkeen mennessä vasta kuin hetki ja olen mieleni puheen jo tunnistanut, uskon voivani muuttaa tässä muutoksessa myös siitä ison palan. On kasvun paikka. Saan mahdollisuuden kasvaa.

“Saan mahdollisuuden kasvaa.”

Nyt uudessa kodissamme on enää muutamia purkamattomia pahvilaatikoita ja “pesäpaikat” eri puolilla huoneistoa ovat luokseen kutsuvia. Herättelin tänään 8-vuotiastani maanantai-aamuun uudessa huoneessa, uudessa (isosiskon vanhassa) sängyssä. Hän totesi, että “haluaa ehdottomasti herätä, mutta ei halua avata silmiään, eikä nousta ylös”. Painauduin halaamaan häntä ja rytmitin hengitykseni hänen omaani nopeampaan tahtiin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on mahdotonta herätä nousematta ja avaamatta silmiään. Vaan onko? Heti perään kuulin oman kysymykseni: Miksi se on mahdotonta? Ja miksi se ei ole lapselle mahdotonta? Ja niin hän heräsi kanssani ilman silmien avaamista ja ylös nousemista tuoksutellen avoimesta ikkunasta virtaavan raikkaan syksyisen järvi-ilman kirpeyttä. Mieleeni nousi Liike & Rentoutus -tunnin yhteisen rentoutumishetken voimaannuttava sanoma: “Olet riittävä. Olet aina ollut ja tulet aina olemaan.”

“Muutos on aina mahdollisuus. One day or day one. You decide. - kuten yksi kahvikuppikokoelmani, ns. puhuvista kupeista minulle viisaasti viestittää.”

Olen Outi Aalto ja pidän Aina on Pilates studiolla torstaisin Liike&Rentoutus tuntia.
Nähdään studiolla <3

0 Comments

Blogi

Meidän tarinoita