Blog Archives

Elämäni muuttoja. Elämäni muutoksia.

12/14/2020

Tätä olin toivonut koko sydämestäni. Muutin perheeni kanssa kaksi viikkoa sitten uuteen kotiin. Tai uuteen huoneistoon, joka ei aivan heti tuntunut omalta kodilta - ei tälläkään muuttomuutoksen kerralla. Toinenkin asia minussa nosti tiukasti päätään, samoin kuin aiemmin: taipumukseni olla itselleni hyvin ankara siitä, että vahva halu ja oma valinta muutokseen, ei automaattisesti varmistanutkaan välitöntä sisäistä hyvää ja ilontäyteistä tunnetta projektin onnistumisesta ja toivotun saavuttamisesta. Mikä minua oikein vaivasi?

“Askel uuteen on usein samanaikaisesti sekä ihanaa että kauheaa.”

Sen lisäksi, että kuukausien ajan ostattelimme kotia tutustumisineen, tarjouslaskelmineen, jännityksineen, vastatarjouksineen, kuntotarkastuksineen, pankkikeskusteluineen, muutto-organisointeineen, pakkaamisineen, itse muuttoineen (reilun viiden tunnin ja viiden miehen RYSÄYS), tosikorkeine pahvilaatikkokasoineen, sähkösopimuksineen, muuttoilmoituksineen, unohtamisineen, muistamisineen, maailmantilanteen uutisointeineen ja mitäkaikkineen, sisälläni piiskasin itseäni siitä, että en mielestäni jaksanut pyörittää normaalin arjen lisäksi niin kovasti odottamaani muuttoa riittävällä draivilla. En ollut mielestäni riittävä ja siksi uskoin, että en voinut olla sitä muidenkaan mielestä. Kriittisellä hetkellä piiskasin itseäni lisää hellyyden ja hyväksynnän sijaan. No höh - näin jälkikäteen ajatellen.
Mieleeni hiipivät epäilykset, pelot ja mahdolliset ongelmat. “Miten voin tuntea näin? Itsehän tätä haluan.” Voimani hupenivat, enkä tuntenutkaan onnentäyteistä ja vauhdikasta vaahtokarkkiarkea. Lopulta kehoni alkoi oireilemaan muistuttaen olemassa olostaan vatsassani, jännittyvissä hartioissani, jumiutuvassa yläselässäni sekä oikean käteni, “työkäteni”, lopulta täydellisellä uupumistilalla. Löysin itseni jo pitkään toivomastani elämäntilanteesta (sisältäen samanaikaisen kodin ja myös työn vaihtamisen) jännittyneenä,
uupuneena, ihmeissäni sekä oikea, se vahva tekevä, pakkaava, siirtävä, siivoava ja kantava käteni toimintakyvyttömänä - päällimmäisenä selviämiskeinonani suorittaminen.

“Välillä sitä voi hukkua ihan niinkin lähelle kuin omaan mieleen.”

Toimintakyvyttömyys ja suorittaminen eivät onneksi sovi yhteen. Siinä minä sitten olin saattaen vain huudella sisäisen kasvuni polulla oivaltamani (teoriassa oivaltamaniko?) matkasta nauttimisen perään. Missä oli rauha, tasapaino, ketteryys omien uskomusten ja päälleleimattujen ajatusten ja tunteiden maailmani tiedostamiseen, joustavuuteen ja resilienssiini (psyykkinen ominaisuutemme selviytymis- ja sopeutumistilanteissa) todellisuudessa? Tein tuttavuutta oman elämänsä suuria muutoksia elävän itseni kanssa, jonka suorittaminen oli kitketty toimintakyvyttömällä kädellä ja jonka suu ei tuntunut aukeavan avunpyyntöihin, eikä mieli liioin myöntymiseen. Elämä ei siis tarjonnut vaihtoehtoa tälle muutokselle olla loppuun saakka samankaltainen kuin elämässäni edelliset vastaavat. Oli toimittava toisin. Sain mahdollisuuden toimia toisin. On se kehokin niin viisas muistuttaja :)

“Sain mahdollisuuden toimia toisin.”

Laskin, että olen muuttanut kodista toiseen tähän mennessä yhteensä 9 kertaa. Muutoista 4 tapahtui kouluikäisenä ymmärtääkseni isän työhön liittyvistä muutoksista kumunneina välttämättömyyksinä. Ensimmäisestä muutosta en muista tietoisessa mielessäni mitään, koska olin alle kolmen vanha. Äitini mukaan muutto yksirappuisesta talosta rauhallisesta pihapiiristä lähes kymmenrappuiseen vastaavaan kitki kuitenkin hetkellisesti itsenäisyyttäni, koska en luottanut löytäväni itse takaisin kotiin, jos menisin minulle jo tutuksi muodostuneella tavalla yksin ulos. Seuraavissa kolmessa muutossa harjoitin selviytymiskykyisyyttäni koulujen vaihdon yhteydessä, joiden en uskaltanut antaa tuntua ja näyttää ulospäin niin pahalta ja jännittävältä kuin ne oikeasti jälkikäteen ajateltuina tuntuivat. Opiskelijana muutin pois kotoa, vaan en yksin. Seuraavat 3 muuttoa pyörivätkin perhekoon kasvamisen ympärillä. Näin lyhyesti kokemuksiani oikaisten muistan muutoista muun muassa sen, että aina edellisen asukkaan jäljiltä jääneet naulanreikäiset ja auringon läikittämät seinät ovat saaneet minut kyyneliin hetkellä, joka on ollut kussakin kohtaa ajalleen ominaisesti hyvin odotettu.
Kun noin 7 vuotta sitten muutin kahdeksannessa muutossani lasteni kanssa pois kotoani, tuntuivat uuden kodin hieman rähjäinen ja omapäisesti toimiva hissi turvalliselta ja kotoisalta sekä maalarinvalkoiset seinät rauhoittavilta. Aluksi inhoamastani mintunvihreästä keittiöstä tuli nopeasti suosikkini. Ja kattohuoneisto oli loppuun saakka kattohuoneisto, vaikka rinnalle rakentuvat uudet uljaat talot rajoittivat pikkuhiljaa upeita auringonlaskun näköaloja. Tähän mennessä muuttoprojektini tunnussa oli muuttunut jo paljon. Minä, joka muuttoa tein, olin muuttunut.
Tässä kahden viikon takaisessa - uusimmassa muutossani - pinnoilla ei ollut enää samanlaista merkitystä, taulutkin löysivät nopeasti paikkansa edellisen asukkaan jättämistä seinästä työntyvistä ruuveista. Suunnitelmat, joita olimme tehneet teoriassa, ovat muuntuneet ketterästi uusiin, vielä parempiin ja käytännössä toteuttamiskelpoisiin. Ainoastaan oman mieleni kriittinen puhe muutokseen sopeutumisen nopeudesta ja “sallituista” tunteista tuntuu olevan jäljellä kaikista aiemmista muuttoon liittyvistä kokemuksistani. Ja koska muutosta ei ole kulunut tähän hetkeen mennessä vasta kuin hetki ja olen mieleni puheen jo tunnistanut, uskon voivani muuttaa tässä muutoksessa myös siitä ison palan. On kasvun paikka. Saan mahdollisuuden kasvaa.

“Saan mahdollisuuden kasvaa.”

Nyt uudessa kodissamme on enää muutamia purkamattomia pahvilaatikoita ja “pesäpaikat” eri puolilla huoneistoa ovat luokseen kutsuvia. Herättelin tänään 8-vuotiastani maanantai-aamuun uudessa huoneessa, uudessa (isosiskon vanhassa) sängyssä. Hän totesi, että “haluaa ehdottomasti herätä, mutta ei halua avata silmiään, eikä nousta ylös”. Painauduin halaamaan häntä ja rytmitin hengitykseni hänen omaani nopeampaan tahtiin. Ensimmäinen ajatukseni oli, että on mahdotonta herätä nousematta ja avaamatta silmiään. Vaan onko? Heti perään kuulin oman kysymykseni: Miksi se on mahdotonta? Ja miksi se ei ole lapselle mahdotonta? Ja niin hän heräsi kanssani ilman silmien avaamista ja ylös nousemista tuoksutellen avoimesta ikkunasta virtaavan raikkaan syksyisen järvi-ilman kirpeyttä. Mieleeni nousi Liike & Rentoutus -tunnin yhteisen rentoutumishetken voimaannuttava sanoma: “Olet riittävä. Olet aina ollut ja tulet aina olemaan.”

“Muutos on aina mahdollisuus. One day or day one. You decide. - kuten yksi kahvikuppikokoelmani, ns. puhuvista kupeista minulle viisaasti viestittää.”

Olen Outi Aalto ja pidän Aina on Pilates studiolla torstaisin Liike&Rentoutus tuntia.
Nähdään studiolla <3

0 Comments

Hyrinärohkeutta

12/2/2020

1 Comment

Valmistuin syksyllä joogaohjaajaksi. Päättäjäisviikonloppuna puolet ryhmästä ohjasi toiselle puoliskolle luomansa työpajan. Edeltävällä kerralla pidimme suunnittelupalaveria. Vaikka kaikki alkoivat jo olla päivästä väsyneitä, ideariihemme eteni lennokkaan luovasti ja turvallisessa ilmapiirissä.

Autenttinen liike. Teema kutsui minua magneetin lailla. Tunsin jopa jotain selittämätöntä kaipuuta aihetta kohtaan. Olin autenttisen liikkeen tapaa tutkiskellut itsekseni kesän ajan, ja nyt olisi mahdollisuus perehtyä siihen syvemmin. Yrittää sanoittaa jotain mikä ei kaipaa sanoja. Kun mietin aiheiseen syventymistä, kehossani tuntui suloinen kuplinta. Aivan kuin soluni olisivat pirskahdelleet pikkuriemusta. Esitin ideani ryhmälle, ja se sai hyväksynnän. Huippua! Saisin yhdistellä osaamistani ja ehkä nostaa sitä uudelle tasolle.

Itseluottamuksen aallonharjalla aloin kuitenkin pian kuulla vastavoimien hiljaisen kuiskuttelun korvissani. Kun kohta menettäisin ryhmän kannattelun ja alkaisin kotona itsekseni kyhätä osuuttani kasaan, saattaisin joutua katumaan suuria suunnitelmiani. Mitä oikein kuvittelin itsestäni? Miksi en voinut pitäytyä jossain selkeämmässä ja helpommassa?
Kotona jouduin todellakin kohtaamaan pienuuteni ja pelkoni. Kehon tunne oli raskas ja tukkoinen. Laadin ohjaukselleni käsikirjoitusta, mutta teksti näyttikin banaalilta ja naurettavalta. Miltä elementti Ilma tuntuu ihollasi? Deadline alkoi lähestyä vääjäämättömästi, ja ajauduin kirjoittamaan opettajalleni paniikkimeilin. Voiko näin sanoa? Hämmentyyköhän ryhmä ohjauksessani?

Opettajani paluuposti osoitti jälleen kerran hänen tutuksi tulleen tilanteenlukutaitonsa. Hän vastasi epätoivooni: "Saara, tee tämä juuri niinkuin sinusta tuntuu oikealta. Sinun ohjauksessasi ihmiset tekevät mitä vain. Sinulla on sellainen taito." Hän ei siis ottanut lainkaan kantaa ohjauksen sisältöön tai tekniseen suoritukseen. Hän valoi uskoa epävarmaan opiskelijaansa ja saatteli häntä kykyjensä äärelle. Voi veljet! Nyt sain mandaatin kokeilla ja leikkiä! Käsikirjoitus muuttui entistä villimmäksi: Tunne miten Ilma väistyy liikkeesi tieltä. Vai väistyykö se? Synnytä Tulen elementtiä sisälläsi. Munaskuissa alkoi hyristä elävöittävästi. Kaikki oli kirkasta ja selkeää. Kirkkaus ja selkeys oli ennenkaikkea kehollinen kokemus.
Miten varsinainen työpaja lopulta meni? Se onnistui kokonaisuudessaan oikein hyvin. Kurssikaverini toteuttivat taidokkaasti ja intuitiivisesti kukin omat osuutensa. Oma ohjaukseni kärsi jännityksestä. Ylivirittyminen eriytti minua ryhmästä. Silmien päälle tuli sumeaa kalvoa estämään selkeän näkemisen. Sanallisen ohjauksen rytmiikka olisi voinut olla synkronoidumpi ohjattavien edesottamuksiin nähden. Mutta pitäs pienistä. Eihän kyse luonnollisestikaan ollut vain minun suorituksestani vaan kaikkien yhteisestä osallistumisesta ja yksityisen ja yhteisen kokemuskudelman synnyttämisestä.

Hieman yllättävällä tavalla tuo päätösviikonloppu nivoi koko koulutuksen osaltani yhteen. Tajusin sen kristallinkirkkaasti. Ymmärsin, että minun henkilökohtainen tehtäväni on olla rohkea. Tehtäväni on olla rohkea ja elää täydessä potentiaalissani. Ideana on rohkeus tehdä, kokeilla ja yrittää. Lopputulemalla ei ole niin väliä. On riittävää, että antaa sielunsa lähteä koskettamaan itseä ja muita. Sitten vaan katsotaan mitä tapahtuu.

Ymmärsin, että minun elämän "painorepussa" kuormaa tuoneet seikat kuten hiljainen tyytymättömyys, kytkeytymättämyys itseen, ulkopuolisuuden tunne ja rapistuttavat kateuden tunteet ovat olleet seurausta rohkeuden puutteesta tunnistaa omia tarpeita ja toisaalta kykenemättömyyttä niiden ilmaisemiseen.

Mutta ei matkan määränpää tässä lepää. Tunnen vahvasti, että minun syvintä rohkeutta olisi tekemättömyys. Riittäminen ja kelpaaminen itselle ilman haastamista ja pinnistelyä. Kellumista omassa olemuksessa. Sen tunnistamista, että minussa on kaikki. Olisiko kyse juuri tekemisen rohkeudesta ja olemisen rakkaudesta? Tämän tasapainon elämisessä olen vielä kisällioppilas.

AINA-blogiin kirjoittaminen on osa rohkeusprosessiani. Aion kirjoittaa aidosti ja rehellisesti. Minulle se tarkoittaa rohkeutta. Haluan antaa outouteni säkenöidä, inhimillisyyteni sykkiä. Haluan kurottaa kohti ja luoda yhteyttä. Kirjoitan sinulle, kirjoitan minulle. Valmista tekstiä lähetettäessä vatsanpohjassa pitää suloisesti nipistellä.

Olen Saara ja pidän Aina on Pilates studiolla Joogan matkassa tuntia jälleen ensi vuonna 2021 keskiviikkoisin ja torstaisin. Joogan matkassa on nyt myös ostettavissa Verkkokurssina. Se löytyy "verkkokurssit" välilehdeltä.

1 Comment

Blogi

Meidän tarinoita

Elämäni muuttoja. Elämäni muutoksia.

Hyrinärohkeutta

Laatija

arkisto

Kategoriat

Blogi ​​Meidän tarinoita

Elämäni muuttoja. Elämäni muutoksia.

Hyrinärohkeutta

Laatija

arkisto

Kategoriat

Blogi

Meidän tarinoita