​Mikä on se alkemia ja atomien asento, joka onnistuu piirtämään jäljen kehomielisielumme syvämuistiin? Mitä kaikkea mahtaa levätä hyvän muistijäljen taustalla? Kirjoitan muutamasta elämäni tuokiokuvasta, sielunmaisemasta. Hetkistä, jotka ovat kestäneet vain muutaman sekunnin tai minuutin, mutta joiden aikana olen tuntenut syleileväni kaikkeutta.
​Ihmeellistä on se, että näiden hetkien kehys on ollut aivan arkinen. Aivan kuin tavallisuus haluasi yllättää ja näyttää kultahippusensa epäilijälle. Kenties tuttuuden tunne ja turvallisuuden kokemus mahdollistavat aistien rauhallisen linjautumisen, ja tuokiokuvan herkän vahva kokemus pääsee syntymään. 

Noin vuosi 1990. Seison Koivukujan päässä. On lämmin ja ehkä jopa helteen puolella roikkuva kesäpäivä. Olen aloittamassa kesäloman aikana rutiiniksi muodostunutta juoksulenkkiä. Kyykistyn alas ja solmin lenkkareiden nauhat alusta asti uudestaan, jotta ne eivät varmuudella aukeaisi kesken lenkin. Lenkkarit ovat vaaleankeltaiset Reebokit. Niissä on hämmentävän ketterä nauhoitusmekanismi. Liukaspintainen nauha kulkee sulavasti muovikujarei´issä, ja saan yhdellä vaivattomalla vedolla sopivan kiristyksen aikaan tyvestä asti.
Helposti ruskettuva ihoni on kauniin sävyinen. Iltapäivästä siitä vapautuu vahva ominaistuoksu. Tuoksussa on sävy, joka kertoo päivän olleen touhukas. Siinä on nuoren tytön tarmon ja elinvoiman väkevyyttä.
​Nousen ylös ja tähyän koivujen saattaman kujan päähän. Tiedän, että tästä tulee hyvä lenkki! 

Noin vuosi 2000. Istun isäni kanssa pakettiautossa. On harmaa ja pysähtynyt syysaamu. Olen ollut lapsuudenkodissani yötä ja nyt menossa viikonlopputöihin laitoshuoltajaksi Pikonlinnan sairaalaan. Tämä oli tuttu kuvio läpi opiskeluvuosieni. Aamu on lähtenyt käyntiin äidin leipomilla sämpylöillä.
Isäni ajaa ”rönttöpakua” tyylilleen ominaisesti alinopeudella. Tapa on joskus äärimmäisen ärsyttävä, mutta tänä aamuna se ei häiritse. Joskus mietin, että hän taitaa nauttia ajamisesta ja liikkeellä olosta niin paljon, että pyrkii venyttämään taipaleen mahdollisimman pitkäkestoiseksi. Radiossa soi Sami Saaren soulahtava Onnen kyyneleet.
Emme puhu mitään. Isän kanssa on voinut aina olla turvallisesti hiljaa. Minun ei tarvitse katsoa sivulleni muistaakseni miltä hän näyttää. Ajaessa kumara ryhti. Baskeri. Lempeä ilme. Kauneimmat silmät. Mun iskä.
Miten on mahdollista, että tunnen häntä niin vähän, vaikka tiedän hänestä niin paljon? Olenkohan minä hänelle samanlainen mysteeri? Toki hän on ollut ennen minua, minulle hän on ollut aina. Onkohan hänen elämänsä ollut sitä mitä hän nuorena halusi ja toivoi? Kuinka paljon hänellä on arjessa onnen ja tyytyväisyyden hetkiä?
​Lävitseni virtaa hyökyaalto. Suuri rakkaus isääni kohtaan. Hetkeksi ajan merkitys hälvenee. On vain sukupolvien välinen kerrostumien synkronia ja sanaton kommunikaatio. Ja ymmärrys siitä, että me kaikki olemme mysteereitä itsellemme ja toisillemme. 

Vuosi 2015. Olemme kaveriperheen kanssa Junibackenissa kesälomareissulla. Kolmevuotias kuopuksemme kieputtaa minua tunteiden pimeimmillä tasoilla. Otan häneltä vastaan raivokohtauksia (voi helvetti miten noloa keskellä turistirysää!) tai jännitän kireänä koska seuraava kohtaus tyhjentää minut uudestaan (kunpa hän ei olisi lainkaan mukana!).
Illansuussa istumme kiivaimman tapahtumakeskuksen laitamilla italialaisen ravintolan katetulla terassilla. Ilta on lämmin ja sen valo on suloinen. Vaikka emme ole Ruotsia pidemmällä, ihmisten kampaukset, vaatteet ja koko olemus ovat erilaisia kuin kotona. Näkymää on inspiroivaa seurata, ja se kohottaa omaakin tunnelmaa kutkuttavalla tavalla.
Kuopuksemme on itse tilannut applejuiceä ruokajuomaksi. Hän hämmentyy, kun pöytään tarjoillaankin appelsiinimehun sijasta omenamehua. Meitä kaikkia alkaa naurattaa tajutessamme kielisekaannuksen, ja selitämme hänelle mistä on kyse. Pieni poika kuuntelee ihmeissään ja hyväksyy juomansa. Lopulta hän osallistuu jutun jälkinaureskeluun kuin suurikin seuramies.
Tunnelma on käsinkosketeltavan ihana. Kaikki seurueemme kahdeksan jäsentä ovat yhtä aikaa hyvällä tuulella! Konstailemattomat ja maukkaat pastaannokset ovat edessämme. Tiramisut ja jäätelöt odottavat vielä vuoroaan. Miehillä on hetken omaa keskinäistä jutunjuurta (moottoripyörät). Naisissa tarjoamme täysin sydämin toisillemme voimaa äitiyden äärellä olemisessa. Miten toisen ymmärtävä katse voikaan olla niin terapeuttinen! Ja lopulta taas palaamme kaikki yhteisen jutustelun äärelle ja kertaamme yhdessä päivän ihmeellisiä tapahtumia.
​Ah, tässä hetkessä ja näissä ihmisissä on kaikki mitä tarvitsen! 

Vuosi 2019. Joogaohjaajakoulutuksessa Lauttasaaressa opettajamme on alustanut päivän teemaa puhumalla omasta voimasta, tilasta ja rytmistä. Olen hämmentynyt; kuulen sanoja ja ajatelmia, joita olen odottanut kuulevani ehkä koko elämäni. Kuunnellessani saatan melkein aistia, kuinka aivoissani rakentuu rätisten uusia synapsiratoja. Oma voima: tunne se ja vaali sitä. Oma tila: sinulla on siihen oikeus, varjele sitä. Oma rytmi: ahaa, koska olen sisäsyntyiseltä rytmiltäni hidas, minun elämäni peruspoljennon on luontaista olla hidas. Sen ei kuulu eikä tarvitse olla mitään muuta.
Haemme seisoma-asennossa jalkaterillä juurevaa tukeutumista alustaan. ”Maadoitu. Anna maan kantaa sinua”, opettajamme ohjaa. Alamme hakea Soturi II – asanan muotoa. Se on minusta kaikista kaunein ja ylväin asana. Kaikki opiskelijat ovat ringin kehällä, samassa asanassa. Tunnen olevani vahva, täysi, kokonainen. Jalkani ovat supervoimakkaat ja tunnen käsivarsissani hienoja yksityiskohtia. Voin tehdä kehollani mitä vain! Jatkun ja ulotun tilassa isosti. Energiani on vissi.
Kyyneleet alkavat virrata poskillani. Näitä en pyyhi. Ne kuuluvat tämän soturin tarinaan. Sitä paitsi ne ovat onnen kyyneleitä!
​Kohta kadotan tunnelman. Olen jo oppinut ymmärtämään, että en tule enää koskaan tavoittamaan tuota samaa kirkasta tunnetta sellaisenaan. Koettu hetki ei ole enää koskaan toistettavissa samankaltaisena. Mutta hetki oli jo ehtinyt jättää hyvän jälkensä minuun. 

Ihanaa tätä vuotta kaikille! Kyllä tästä vuodesta ihan hyvä tulee! Ja tehdään ainakin parhaamme että meidän ja läheistemme on hyvä olla <3

Halauksin,
​Minna 
​
Olen yrittäjäna Aina on Pilates studiolla, pidän pilatestunteja sekä reformereilla että matoilla.